Annos tietoa yksityisen ja julkisen sektorin rinnalla kulkevasta niin sanotusta kolmannesta sektorista.
Rooli ja toimintalogiikka
Suomessa on 1990-luvun puolivälistä lähtien käyty vilkasta, ajoittain hektistäkin keskustelua kolmannesta sektorista. Sektori koostuu ensi kädessä järjestöistä ja säätiöistä mutta myös järjestöpohjaisista uusosuuskunnista. Keskustelun näkökulma on ollut voittopuolisesti taloudellinen. Yhtäältä sektori on mielletty sammoksi, joka jauhamillaan palveluilla paikkaa riutuvan julkisen sektorin ehtyvää tarjontaa, työllistää työttömiä ja ehkäisee syrjäytymistä. Toisaalta käytyä keskustelua on leimannut vapaaehtoissektorin toiminnallisten mahdollisuuksien vähättely ja käsitys, että kolmas sektori elää jonkinlaista parasiittielämää julkisen sektorin tukien varassa.
Voittoa tavoittelemattomalla sektorilla on muitakin funktioita, jotka ovat liittyneet erityisesti demokratian ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Sektorin toimijoiden on katsottu edistävän kansalaiskasvatusta ja kouliintumista yhteiskunnallisiin tehtäviin sekä valvovan kansalaisten etuja suhteessa viranomaisiin. Yleisesti ottaen kolmas sektori toimii yhteiskunnan sosiaalisen koheesion ylläpitäjänä. Vapaaehtoissektoria on pidetty tärkeänä myös yhteiskuntaeettisistä syistä. Sen on katsottu olevan valtiota ja markkinoita herkempi erilaisten vähemmistöjen tarpeille.
Kolmannella sektorilla on monissa asioissa oma toimintalogiikkansa. Siinä korostuu voittoa tavoittelematon jakaminen, riippumattomuus valtiosta ja yrityssektorista sekä ennen muuta toiminnan vapaaehtoisuus. Omasta toimintalogiikastaan huolimatta kolmas sektori ei kuitenkaan ole yhtenäinen yhteiskuntapoliittinen voima siinä merkityksessä, että siihen kuuluvat toimijat ratkaisisivat eteen tulevat ongelmat yhdenmukaisten toimintaperiaatteiden mukaan. Päinvastoin, järjestösektorin yksikköjen välillä vallitsee suuria intressierimielisyyksiä päämääristä, esimerkkinä työmarkkinajärjestöjen ja hyvinvointipalveluja tuottavien järjestöjen väliset suhteet.
Kansainvälinen vertailu
Suomalainen kolmas sektori muistuttaa monessa suhteessa Ruotsin vastaavaa. Tämä koskee erityisesti sektorin tulopohjaa. Julkisen sektorin suhteellisen pieni rahoitusosuus (reilu 30 %) pohjoismaissa tekee voittoa tavoittelemattoman sektorin huomattavan riippumattomaksi valtiosta. Yhdessä vapaaehtoispainotteisuuden kanssa pääasiassa omillaan toimeentulevaa suomalaista kolmatta sektoria voi kuvata itsenäiseksi vapaaehtoissektoriksi. Vastaavasti Irlannissa ja Belgiassa, mutta myös Saksassa ja Ranskassa, julkisen rahoituksen osuus nousee korkeaksi.
Suomessa ja Ruotsissa kolmas sektori on selvästi pienempi työllistäjä kuin toisissa Euroopan unionin maissa. Eroja voidaan selittää viitaten useissa Keski-Euroopan maissa toteutettavaan subsidiariteetti-periaatteeseen. Sen mukaan valtion ja julkisen sektorin yleensäkään ei tule puuttua palvelujen tuottamiseen muuta kuin siinä tapauksessa, etteivät palvelujen tarvitsijaa lähimpänä olevat palvelujen tuottajat kykene niitä tuottamaan. Vapaaehtoissektorin työllistävä vaikutus kohdistuu Suomessa voimakkaimmin hyvinvointisektorille (koulutus ja tutkimus, terveydenhuolto ja sosiaalipalvelut).
Maailman mittakaavassa kolmas sektori ei ole ensisijaisesti vapaaehtoistyön sektori. Maaryhmittäin tarkasteltuna vapaaehtoisten osuus on korkein EU-maissa eli karkeasti ottaen vapaaehtoispanos on keskimääräistä korkeampi maissa, joissa julkinen sektori on suhteellisen laaja. Suomi sijoittuu EU:ssa keskipaikkeille (3,3 % kokonaistyövoimasta). Kulttuuri- ja harrastustoiminta kattaa lähes puolet ja siihen sisältyvä liikunta yksinään lähes kolmanneksen kaikesta suomalaisesta vapaaehtoispanoksesta.
Suhde julkiseen sektoriin
Benjamin Gidron tutkijatovereineen on kuvannut kolmannen sektorin ja julkisen sektorin välisiä suhteita neljän perusmallin mukaan lähtien siitä, mitkä toimijat rahoittavat yhteiskunnan palvelujen tuottamisen ja mitkä taas tuottavat kyseisen palvelun. Äärityyppeinä ovat tapaukset, joissa joko valtio tai vapaaehtoissektorin yksiköt vastaavat sekä palvelujen rahoittamisesta että niiden tuottamisesta. Välityyppinä tulee kysymykseen ensinnäkin julkisen sektorin ja kolmannen sektorin työnjakoon pohjaava duaalimalli, jossa kumpaankin sektoriin kuuluvat toimijat rahoittavat ja tuottavat oman osansa palveluista sekä toiseksi yhteistyömalli, jossa valtio vastaa palvelujen rahoittamisesta vapaaehtoissektorin tuottaessa palvelun.
Pohjoismaisen vapaaehtoissektorin yhteiskunnallista roolia arvioitaessa on usein korostettu sitä näkökohtaa, että kolmas sektori on pikemminkin julkista sektoria täydentävä kuin korvaava tekijä. Tämä on pitänytkin paikkansa erityisesti hyvinvointivaltion ydintehtävien, sosiaali- ja terveydenhuollon sekä koulutuksen osalta. Kun palvelujen tuottamista on alettu yhä suuremmassa mitassa kilpailuttaa, näyttää yhtenä kehityssuuntana tulevan kysymykseen myös julkisen palvelutuotannon korvaaminen kolmannen tai yksityisen sektorin toimesta. Tähän voittoa tavoittelemattomalla sektorilla on erityisen paljon voimavaroja juuri liikunnan, kulttuurin ja harrastustoiminnan puolella.
Tulevaisuudennäkymät
Huomattavaa tulevaisuuden haastetta kolmannelle sektorille merkitsee kansainvälistyminen ja erityisesti kehitys Euroopan unionissa. Näyttää todennäköiseltä, että EU:n rahoitusosuus jäsenmaiden vapaaehtoissektorin toiminnoissa tulee nykyisestään kasvamaan. EU-rahoitus on ehtojensa mukaan sidottu aina tiettyihin projekteihin, joilla tähdätään useimmiten uusien työpaikkojen luomiseen tai entisten säilyttämiseen. Hankkeet tultaneen jatkossakin toteuttamaan monikantaisella pohjalla siten, että projektin läpiviejinä toimii joukko viranomaisia, yrityksiä ja yhdistyksiä, siis kolmen yhteiskuntasektorin toimijoita.
Muuan seikka, jota varsinkin pohjoismaisessa keskustelussa on vähän tuotu esille, on kolmannen sektorin ja yrityssektorin väliset suhteet. Ne on tähän asti mielletty pääosin vain siitä näkökulmasta, että voittoa tavoitteleva sektori toimii vapaaehtoissektorin rahoittajana. Tosiasia kuitenkin lienee, että vaihdantasuhteeseen liittyy kaksisuuntaisuutta yrityssektorin saadessa yhteistyön avulla esimerkiksi vaikeasti mitattavissa olevaa mediajulkisuutta. Kun tulevaisuuden kuvana näyttää olevan kummankin sektorin kasvu, on melko luonnollista, että niiden väliset suhteet tulevat vähitellen yhä tärkeämmiksi.
LÄHDE:
Voitto Helander, Harri Laaksonen
Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto
Helsinki 1999
