PENTTI HAUTALA
Vielä 1900-luvun lopullakin oli sellainen tähellinen tapa, että kesäisin ja varsinkin syksyllä ennen talven tuloa putsattiin näköesteiksi kasvaneet risupöheiköt ja puut pois maanteiden läheisyydestä.
Hommaa hoidettiin niin sanottuna työttömien työllistämistyönä. Tällaisesta toiminnasta oli monenlaista hyötyä. Näistä mainittakoon, että työtä vailla oleville järjestyi palkkatuloja ja samalla tekijä tunsi olevansa hyödyllinen.
Lisäksi tällaisessa toiminnassa henkinen ja fyysinen kunto parani, kun ei tarvinnut kuluttaa päiviä vain pelkkään joutenoloon. Tämä oli myöskin arvostettua toimintaa. Sillä tehty työ lisäsi huomattavasti liikenneturvallisuutta.
Kaikki edellämainitun kaltainen hyvä samanlaisesta työstä koituisi varmasti nykyaikanakin.
Kun tienvarsia raivataan kunnolla, niin näköyhteys maantieltä maastoon paranee huomattavasti.
Näin tielle vauhdilla nousevien hirvien, kauriiden ja peurojen ym. aiheuttamat vaaratilanteet havaitaan, tienreunojen raivauksen ansioista, moottoriajaneuvolla liikkuvien taholta huomattavasti aikaisemmin. Näin ollen monikin vakava törmäys eläimen kanssa onnistutaan varmemmin väistämään.
Viime vuosina mainitunlaista työtä on tehty aivan liian vähäiset määrät. Monilla aluieilla ei laisinkaan. Tienvarsille onkin päässyt kasvamaan pusikoita ja ryteikköjä. Nämä näkemäesteet ovat koituneet erityisesti monen moottoripyöräilijän turmioiksi. Vakavia loukkaantumisia on tapahtunut runsaasti, kun on törmätty yhteen ison metsäneläimen kanssa tai väistetty niitä ulos tieltä. Motoristien lisäksi ovat aivan liian monet autoillakin liikkuneet menehtyneet ja laukkaantuneet, kun eläin on syöksynyt pusikosta tielle.
Viime vuosina tämä, monestakin hyötytekijästä tarkastellen, mainittu raivaustoiminta on yleensä tehty koneilla. Mutta vain siltä leveydeltä, mitä ajotieltä on työkoneen leikkuuterä yltänyt. Tätä on moneltakin taholta suuresti ihmetelty. Toki konetyön kantaman leveyskin on parempi kuin ei mitään. Mutta homma olisi vieläkin tuvallisempaa tiellä liikkujille, mitä leveämmin pensaikkoja raivattaisiin.
Erityistä ihmetystä on herättänyt se, kun joillakin seuduilla ajoteiden ojatkin annetaan kasvaa tiheää pajukkoa ja muuta puskaa. Vastaavasti toisilla alueilla maantien ojan pohjat niitetään putipuhtaaksi jopa matalista luonnon kukista.
Kaikista suurin paheksunnan aihe on risteysalueet ja rautatien ylikäytävien alueet. Pusikoita ei ole poistettu, vaikka pajut ja muut puut avat kasvaneet vaaralliseksi näkemäesteeksi. Luonnon pensaiden lisäksi on monilla risteysalueilla istuttetujakin puita ja pensaita. Läpinäkymättömän tiheää kasvillisuuta on nähtävissä yleisesti, eri paikkakunnilla liikuttaessa. Vilkkaissa asutuskeskuksissa sekä valtateiden ja pienempien teiden tuntumassa.
Nyt on kuitenkin pian kesä mennyt ja syksyn tullessa lehdet varisevat pois ja näkyvyys vähän paranee. Syksy on myös parhainta aikaa tienvarsien- ja risteysalueiden raivaukseen.
Luvat ovat varmasti helposti saatavissa maanomistajilta ja näin työllistämisvaroja voisi käyttää todella hyödyllisiin tarkoituksiin. Onhan hydylliset ”työpajat” jo valmiina! – Ja aivan sen suurempaa yritysrahoitusta sekä käynnistysavustuksia.
Kun tarkastelee esimerkiksi maanteiden lähimetsiä laajemminkin, jokainen havaitsee niiden kunnostuksessa töitä riittävän. Metsät ja taimikot odottavat harvennusta. – Vielä ei tätä työtä ole kielletty, suomalaisessa, ilmastonhoidollisissa ylilyönneissä!
