Olemme saaneet ainakin keväästä asti lukea Etelä-Pohjanmaan hyvinvointialueen toistuvaa kipuilua säästötavoitteiden määrittelystä ja uudelleen-määrittelystä.
Kipuilu on ymmärrettävää, puhutaanhan todella merkittävistä linjauksista. Samoin on ymmärrettävää myös kritiikki toimien hitaasta etenemisestä ja päätöksenteon kykenemättömyydestä tehdä ratkaisuja, vaikka talouden tasapainottamisen takarajat lähestyvät.
Erityisesti syksyn aikana ovat puhuttaneet esitykset palveluverkon karsimisesta ja jopa toimipisteiden sulkemisesta. Eikä ihme, vaikuttavathan ne kaikkien asukkaiden elämään. Näitä palveluverkkoesityksiä valtuusto on nyt sitten palautellut valmisteluun tai muokannut.
Hyvinvointialueen sopeuttamisesta käytävää polemiikkia seuratessa tulee väkisin huomioitavaksi, mitä listoilta puuttuu. Monesti se, mihin ei kosketa, on vähintään yhtä painava poliittinen päätös kuin mihin ryhdytään. Ainakin kaksi teemaa, joita päätöksenteon materiaaleista löytyy kiusallisen harvoin, ovat toisiinsa kytkeytyvät ennaltaehkäisevät sote-palvelut sekä erikoissairaanhoito ja keskussairaala.
Ennaltaehkäisevä ote sote-palveluissa ja sen tuomat kustannussäästöt ovat oman tekstinsä aihe. Todetaan lyhyesti, että on inhimillisempää ja taloudellisempaa ehkäistä sosiaalisten tai terveydellisten ongelmien kehittyminen mahdollisimman aikaisessa vaiheessa kuin päästää ongelma kehittymään esimerkiksi vaativaa sairaala- tai laitoshoitoa vaativaksi. Ennaltaehkäisevä ote linkittyy usein lähipalveluihin tai muuten helposti saataviin peruspalveluihin.
Mikäli terveysongelma pääsee kehittymään, tulee vaativampi hoito tarpeelliseksi, ohjaudutaan erikoisairaanhoitoon. Näin käy välillä vaikka tarjottaisiin loputtomasti perustason palveluita. Erikoissairaanhoito on kalleinta palvelua, jota HyvaEP tuottaa itse pääasiassa Seinäjoen keskussairaalassa ja ostaa muista, pääasiassa yliopistollisista, keskussairaaloista.
Korostuuko kallis palvelu?
Kansalaisten tulee ehdottomasti saada tarvittaessa erikoissairaanhoidon palvelut. Lakikin tätä edellyttää. Silti todella kovissa säästötalkoissa keskussairaalan toiminnoille asetetut taloustavoitteet ovat maltillisia eikä niiden seurantaa ole juuri näkynyt päätöksenteossa, vaikka keskimäärin erikoissairaanhoidon kustannukset ovat 40-50 % kaikista sote-kustannuksista. Tuossa osuudessa pitäisi olla mahdollisuuksia säästötavoitteille.
Nämä ovat kalliita palveluita, joiden tarvetta tulisi pyrkiä ehkäisemään hoitamalla kehittyviä terveysongelmia jo aikaisemmassa vaiheessa peruspalveluissa. Jos perustasolta karsitaan paljon, näkyy se melko nopeastikin keskussairaalan potilasjonoina. Ennen sote-uudistusta erikoissairaanhoidon palveluita tuottivat sairaanhoitopiirit. Tuolloin kritisoitiin, että sairaanhoitopiirien toimintaa ja taloutta oli vaikea ohjata ja erikoissairaanhoidon kustannukset nousivat. Tämän ratkaisemiseen sote-uudistuksessa haluttiin antaa avaimia.
On poliittisen tason päätös, miten noita avaimia käytetään. Ohjataanko säästöjen painopistettä siihen suuntaan, joka tukee keskussairaalaa ja sen palveluiden tarvetta, vai, etsitäänkö muitakin ratkaisuja ja uskalletaanko jopa lisätä panoksia perustason palveluissa tavoitteena vähentää terveysongelmien pahenemista ja tuoda siten säästöjä. Tämä on logiikka myös hoitotakuun takana. Se vähentää parhaassa tapauksessa muualta ostettavien vaativimpien ja kalliimpien palveluiden tarvetta.
Valinta ja sen seuraukset
Hyvinvointialueen päätöksentekoa ja materiaaleja tarkastellessa näyttää selvältä että, linjana on varmistaa mahdollisimman laajan palvelun ja laajan päivystyksen keskussairaalan säilyttäminen Seinäjoella, mikä on sinänsä hyvä tavoite, mutta tässä taloustilanteessa se vaatii perustason lähipalveluiden karsimista. Se tulee vastaan 2-3 vuoden päästä entistä suurempana erikoissairaanhoidon tarpeena ja taloushaasteena.
Relevantteja vaihtoehtojakin on ilman, että keskussairaalan olemassaoloa tarvitsisi uhata. Kovin vähän puhutaan yleisestikään keskussairaaloiden vahvemman työnjaon edistämisestä. Siis suunnasta, jossa esimerkiksi pari-kolme lähellä toisiaan sijaitsevaa pienempää sairaalaa erikoistuisivat ristiin eri erikoisaloille. Tällöin varmistettaisiin resurssien vakaampi ja tehokkaampi käyttö. Nyt keskittyminen on yhteistyön sijaan pikemmin oman suojaamisessa. Sairaaloiden säilymistaisto syö väkisin voimaa muusta palveluverkosta.
Laadun ja osaamisen näkökulmasta on eduksi, jos tiettyihin erikoisaloihin keskitytään valikoiduissa sairaaloissa. Yhteistyössä tehtävän työnjaon avulla tätä voitaisiin edistää ilman, että mikään hyvinvointialue juurikaan kärsisi, mutta ne saisivat kaivattuja säästöjä, kun naapurit eivät pitäisi yllä päällekkäisiä toimintoja. Saattaa olla, että lainsäätäjät tähän ohjaavat jossain vaiheessa joka tapauksessa tai pahimmassa skenaariossa pienten keskussairaaloiden toimintaa tultaisiin rajoittamaan. Tällöin voisi olla edessä tilanne, että munat ovat liikaa yhdessä korissa ja koria käsketään tyhjätä.
Itse asiassa joidenkin erikoisalojen vaativampia toimintoja on jo lakisääteisesti keskitetty. Tämä erikoisosaamisen vahvistaminen on esimerkiksi vähentänyt leikkauksista aiheutuvia komplikaatioita. Esimerkiksi haimaleikkauksissa vielä 1980-luvulla, joka viides leikkauksessa ollut menehtyi seuraavan 30 päivän sisällä. Nykyisin vastaava kuolleisuus on alle 5 %, yksi kahdestakymmenestä.
Uudistaminen on välttämätöntä. Vaativampia erikoissairaanhoidon palveluihin kenenkään ei toivottavasti tarvitse matkustaa kovin monta kertaa elämässään, mutta moniin perustason sote-palveluihin matkaa jokainen vuosittain. Voisikin olla paikallaan näin vaalienkin lähestyessä varmistaa, onko Etelä-Pohjanmaalla valittu varmasti oikea painotus suhteessa ennaltaehkäisevämpien peruspalveluiden karsimisen sekä korjaavien ja keskitetympien erikoispalveluiden kehittymisen välillä.
